Paljon puhetta digitalisaatiosta

Silmiini sattui HundrED:n tekemä video, jolla Pasi Sahlberg haluaa varoitella suomalaista koulua laitteiden käytön mahdollisista yllättävistä vaikutuksista aivojen kehitykseen. Sahlbergin meriitit suomalaisen koulun puolestapuhujana ovat kiistattomat ja arvostan hänen saavutuksiaan tällä saralla, mutta kyseinen video, kuten myös Sahlbergin aiemmat vastaavanlaiset argumentit digitalisaation jarruttamisen puolesta ovat olleet hämmentäviä. Sahlberg ei tietenkään ole ajatuksensa kanssa yksin, kuten mm. Facebookin Suomen opettajien ja kasvattajien foorumia seuraavat varmasti tietävät.

Videolla huomioni kiinnitti erityisesti kaksi asiaa. Ensiksikin Sahlberg jo aivan alussa toteaa, ettemme oikein kukaan tiedä, mistä puhumme, kun puhumme digitalisaatiosta. Toiseksi ensimmäisestä argumentistaan huolimatta Sahlberg tuntuu jo itselleen mielessään muodostaneen kuvan digitalisaatiosta tai ainakin sen vaikutuksista, ja tuossa kuvassa käytämme laitteita niin, että lasten ja nuorten aivot muokkautuvat negatiivisilla  tavoilla ja syväoppimisen taito häviää.

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole jakaa ihmisiä digimyönteisiin ja -vastustajiin, eikä tarkoituksena ole hyökätä Pasi Sahlbergia vastaan. Sahlbergin video vain toimi tässä pitkään hautuneen jutun juuren käynnistäjänä ja tarttumapintana. Mutustelen tässä kirjoituksessa näitä kahta Sahlbergin esittämää näkökulmaa ja esitän oman näkemykseni niistä.

Kukaan ei tiedä mitä digitalisaatio tarkoittaa

Tämä ei muuten pidä paikkaansa. Minä ainakin tiedän varsin hyvin. Tunnustettakoon, että en voi tietää, tarkoittaako digitalisaatio sinulle samaa kuin minulle, tai että onko tämä valtion virallinen linja, mutta eipä se oikeastaan haittaa.  Meidän ei tarvitsekaan odottaa ylhäältä annettavaa määritelmää tai yhteisesti saavutettavaa konsensusta digitalisaation määritelmässä hyödyntääksemme digiajan tuomia mahdollisuuksia oppimiseen ja koulunkäyntiin. En tässäkään yritä tiivistää digitalisaation ajatusta yhdeksi kaiken kattavaksi määritelmäksi, vaan kerron teille käytännön esimerkkejä siitä, mitä digitalisaatio jo nyt työssäni on ja mihin suuntaan haluan työtäni digitalisaation kautta viedä. Tämä ei ole täydellinen lista käyttämistämme sovelluksista ja työtavoista, vaan poimin tähän joitakin hyväksi havaittuja esimerkkejä.

Digitalisaatio auttamassa oppilasta saavuttamaan itsenäisesti osaamisen alimman tason (muistaminen)

Aloitetaanpa käytännönläheisellä esimerkillä todellisesta elämästä. Eräs oppilas sai kielen sanakokeista lähes puhtaita nelosia. Latasimme hänen puhelimeensa ilmaisen ja helppokäyttöisen Quizlet.com -sovelluksen ja katsoimme yhdessä, kuinka sovelluksella voi harjoitella sanastoa siirtyen asteittain kohti haastavampia tehtäviä.

Muutos oli radikaali. Heti seuraavassa sanakokeessa oppilas sai täydet pisteet ja jatkoi täysien tai lähes täysien pisteiden saamista kaikissa tätä seuranneissakin sanakokeissa. Tällä on selkeä vaikutus myös oppilaan muuhun toimintaan tunnilla. Onnistumiset ruokkivat itsetuntoa ja käsillä olevan aihepiirin sanaston osaaminen johtaa siihen, että oppilas alkaa osallistua ja yrittää myös oppitunneilla. Tästä puolestaan seuraa se, että oppilas kehittyy sanastoa laajemminkin kielen käyttäjänä.

Toki voimme sanoa, että tämä kaikki olisi saavutettu myös perinteisesti kirjasta sanoja pänttäämällä, mutta miksi olisimme jatkaneet niin? Ensiksikin, perinteinen tapa ei ollut yli kolmeen vuoteen tuottanut toivottua tulosta, ja toiseksi, digitaalinen Quizlet on tuonut joitakin lyömättömiä oppimista tehostavia osia tällaiseen mieleenpainamista vaativaan oppimisprosessiin.

Kone on yhtä aikaa armoton ja arvottamaton. Oppilas ei pysty oikomaan mutkia ja huijaamaan itseään ajatellen ”tarpeeksi lähellä”, sillä kone ei hyväksy lähes oikeita vastauksia. Erityisesti tämä kyseinen palvelu korjaa väärän vastauksen ja näyttää oppilaalle mitä kohtaa hänen pitää seuraavalla kerralla muuttaa. Mikä parasta, kone tekee sen täysin ilman arvo- tai tunnelatausta. Kun oppilas näet harjoittelee sanastoa opettajan, vanhempien tai luokkakaverin kanssa, on väistämätöntä, että kahden ihmisen välillä on ääneen lausumattomia asenteita ja odotuksia. Halusimmepa tai emme, kun oppilas ei vielä kymmenennenkään yrityksen jälkeen muista jotain sanaa, alkaa osaavan ja osaamattoman välillä olla jännitettä. Opettaja ei tietenkään turhaudu tai ainakaan näytä turhautumistaan, mutta opettajasta riippumatta oppijan mieleen hiipii ajatus ”tuo pitää mua aivan tyhmänä, kun en näitä opi”, ja oppija alkaa ehkä välttää yrittämistä välttääkseen epämieluisan tilanteen. Sama pätee kahden oppilaan välillä.

Koneen kanssa tällaista noidankehää ei synny, mutta onnistumiset tuovat positiivisia ”jes-kokemuksia”. Tämänkaltaisten palveluiden pelillistetty toimintaperiaate saa oppijan yrittämään vielä kerran ja parantamaan aiempia tuloksiaan vielä kerran, ja mikä parasta, oppilas pääsee loistamaan koko luokalle, kun voi kertoa parantaneensa taas kerran edellistä tulostaan (jättäen omasta valinnastaan huonommat tulokset kertomatta). Toisinaan teemme tätä myös pareittain, eli yhdellä laitteella on kaksi pelaajaa ja he yhdessä miettivät sanoja.

Kone ei väsy ja kun sanasto on aina taskussa, voi harjoittelu tapahtua koska tahansa: bussissa, välkällä, vessassa, jonossa, sängyssä, odotellessa… Vieraan kielen sanasto on tietysti vain yksi esimerkki, mutta sama periaate, eli muistamista ja mieleenpainamista korostavien oppimisprosessin osien itsenäinen harjoittelu teknologian avulla, on sovellettavissa muihinkin osa-alueisiin. Tästä pääsemmekin seuraavaan osaan.

Digitalisaatio muuttamassa opettajan ja oppilaan vuorovaikutuksen määrää ja sisältöä

Videolla Sahlberg peräänkuuluttaa lukemista (sekös vasta onkin muuten sosiaalista hommaa!) ja keskustelua koulussa. En tiedä, millainen kuva hänellä digitalisaatiosta on, mutta rivien välistä luen samanlaista uhkakuvaa, joka on usein luettavissa myös opettajien ja kasvattajien keskustelupalstoilla käytävissä keskusteluissa: tulevaisuudessa oppilaat vain näpyttävät ”nollat taulussa” laitettaan sinisen valon kajastaessa näytöstä. Ei ole sosiaalista kanssakäymistä, ei syväoppimista, ei ajattelun taitoa… ollaan vaan kuin koneita.

Pelko pois! Tästä ei ole kyse. Vaikka toistoharjoittelullekin on oma paikkansa monissa oppimisprosesseissa, ja tähän toistoharjoitteluun löytyy monia appseja ja sovelluksia, ei se ole koulun ja oppimisen korkein päämäärä. Korkeampi päämäärä on ajattelun taito, ja sen taidon kehittymisen tukemisessa opettaja on oiva työkalu. Ja nyt seuraa tarinan yllätyskäänne: kun digitalisaatio on valjastettu käyttöön oikein ja koulukulttuuri onnistuttu muuttamaan digitalisaatiota hyödyntäväksi, jää opettajien ja oppilaiden yhteisestä ajasta suurempi osa juuri tuon peräänkuulutetun ajattelun taidon kehittämiseen.

Optimitilanteessa oppilaat tulevat tunnille esimerkiksi peruskäsitteistöön tutustuneina. Ehkä heidän on pitänyt kotona katso jokin video, ehkä tehtävän on olut pelata jotain peliä. Tai ehkä tehtävä on ollut lukea jokin nettisivu. Ehkäpä oppilaille on herännyt aiheesta etukäteen kysymyksiä (tai ehkä kysymyksiä on jo postattu johonkin yhteiseen keskustelupalstaan nimellä tai nimettömästi), ja oppitunnilla voidaan keskittyä yhdessä työskennellen ja keskustellen käsitteiden soveltamiseen, kriittiseen pohdiskeluun, tutkimiseen ja ajatteluun. Edellä mainitun Quizletin kaltaisten sovellusten avulla oppilas on saattanut harjoitella sanaston valmiiksi, ja tunnilla voimme keskittyä yhdessä tekemiseen ja kielen käyttämiseen sanojen harjoittelun sijasta.

Kyllä, on totta, että tämä kaikki sama voidaan tehdä myös perinteisillä kirjoilla, mutta veikkaanpa, että digitalisaation ansiosta löydän melkein mistä tahansa (peruskoulun opetussuunnitelmaan kuuluvasta) asiasta 3 erilaista näkökulmaa nopeammin kuin sinä ennätät pukeutua lähteäksesi kirjastoon etsimään lähdeteoksia (samalla voimme puhua lähdekritiikistä nettilähteitä tutkittaessa).

Yhtälailla itse itsensä korjaavien digitaalisten tehtävien avulla opettaja voi olla varma, että oppilas saa lopulta oikeat vastaukset (perinteiseen tehtäväkirjaan oppilas voi kirjoittaa mitä tahansa). Ammattipedagogin aikaa jää siis siihen, mikä on olennaista, eli ajattelun kehittymisen tukemiseen. Konemainen työ, kuten toistavat tehtävät ja tehtävien tarkastaminen (,joka ottaa muuten vanhassa mallissa aika suuren osan tunnista), jätetään koneille. Hyvässä virtuaalisessa oppimisympäristössä tämä on mahdollista, opettaja voi vieläpä seurata oppilaan edistymistä tehtävien osaamisessa ja oppilas voi harjoitella eli ”pelata” tehtävän monta kertaa, kunnes saa hyvät pisteet.

Digitalisaatio pakottamassa ajattelemaan ja ymmärtämään

Kokeileppa seuraavanlaista temppua. Anna oppilaille tehtäväksi laatia esitys jostain luonnonilmiöstä. Olkoon se vaikkapa yhteyttäminen eli fotosynteesi tai vaikkapa veden kiertokulku luonnossa. Anna toiselle puolelle luokkaa tehtäväksi laatia aiheesta kirjoitelma ja toiselle puolelle tehtäväksi laatia video tai animaatio (olettaen, että kaikki osaavat käyttää esim. PPT:n animaatio-ominaisuuksia) tai jokin muu visuaalinen esitys.

Mitä veikkaat, kummalta puolikkaalta saat enemmän Wikipediasta kopioituja copy-paste -vastauksia? Oma veikkaukseni on, että kirjoitelmapuolelta. Suora kopiointi on näet yksinkertaisesti mahdotonta animaatio-/videopuolella, sillä oppilaiden on vain mahdotonta tehdä mitään, ennen kuin he ymmärtävät, mistä ilmiössä on oikeasti kyse. Ja vaikka itse animaatio ei yltäisikään täydellisyyteen, on jotain oleellista tapahtunut jo siinä vaiheessa, kun oppilaat yhdessä ryhmänä miettivät mitä animaatioon laitetaan. Kuka voi väittää, että digitalisaatio esimerkiksi tällaisessa tapauksessa vähentäisi oppilaiden sosiaalista kanssakäymistä?

Digitalisaatio monipuolistamassa opetusta

Pidän tämän lyhyenä ja sanon sen nyt heti tähän alkuun: mikään ei voi korvata aitoa autenttista kokemusta. Pyöriteltävä tietokonemallinne ympyräkartiosta ei korvaa aitoa kappaletta, jota voi käsin hypistellä ja pyöritellä. Aitoa kokemusta ei voi virtuaalisesti korvata mutta ikävä kyllä, arjen realiteetit estävät kaiken kokemisen autenttisesti. Me emme voi lähteä Turun linnaan vierailulle tai kiertää jokaista Euroopan suurkaupunkia. Tässä teknologia tulee hyväksi avuksi.

Teknologia voi monipuolistaa opetustilanteita esimerkiksi edellä mainituilla tavoilla, mutta lisäksi se on paljon muutakin. Voimme vierailla virtuaalisesti ympäri maailmaa, katsella ja kuunnella suurmiesten ja -naisten puheita, ottaa yhteyttä videopuheluilla toiselle puolelle maapalloa, twiitata Yhdysvaltojen presidentille, kysyä mielipiteitä aidoilta asiantuntijoilta, kerätä tutkimuksista dataa aiempaa monipuolisemmin, käyttää videokuvaa tiedonkeruussa, analysoida videokuvaa, liikkua läpi ihmiskehon verisolujen matkassa ja seurata ihmiselämän alkua hedelmöityksestä syntymään vain joitakin mainitakseni. Koko maailma tulee luokkahuoneeseemme ja koko maailma on luokkahuoneemme. Palaan tähän vielä tuonnempana.

Digitalisaatio yksilöllistämässä opetusta

Digitalisaatio on myös lyömätön työkalu opetuksen yksilöllistämisessä. Voimme asettaa kaikille yhteisiä avoimia tavoitteita, mutta jokainen voi lähestyä tavoitetta omasta näkökulmastaan ja omista lähtökohdistaan ja tehdä tehtävänannosta omanlaisensa tuotoksen. Yksi kirjoittaa, toinen äänittää, kolmas tekee videon, neljäs animaation, viides koodaa ja ohjelmoi… Tai ehkäpä nämä kaikki neljä yhdistävät voimansa. Yhtä kaikki, digiteknologian ansiosta kaikkien tuotokset on helppo kerätä yhteen paikkaan yhteiseen virtuaaliseen oppimisympäristöön ja kaikki pääsevät niitä katselemaan. Keskiössä on nyt siis tavoite, ei itse tehtävä.

Erityisen tuen näkökulmasta digitalisaatiolla on myös paljon annettavaa. Perinteinen systeemi on nojautunut paljolti lukemiseen ja kirjoittamiseen, mikä on ollut suoraan sanottuna epäreilua lukivaikeuksien kanssa painivalle lapselle. Nyt voimme käyttää esimerkiksi kuvaa, ääntä ja videota apunamme opetusmateriaaleissa sekä muistiinpanoissa, mikä asettaa erityisen tuen tarvitsijat tasapuolisempaan asemaan suhteessa muihin.

Digitalisaatio ajantasaistamassa opetusta ja työskentelyä

Maailma muuttuu nopealla vauhdilla. Konkreettisesti tämä tulee esille esimerkiksi maantiedossa, jossa oppi- ja tietokirjojen informaatio saattaa olla auttamattomasti vanhentunutta. Internetistä on saatavilla aina ajantasaisin informaatio, ja samalla tulee harjoiteltua lähdekritiikkiä, tiedonetsintää ja tiedonrakennustaitoja, eli taitoja, joita oppilas tarvitsee koulun jälkeenkin. Opettajan avustuksella tuo netin informaatio muutetaan tiedoksi.

Miksi siis maksaisin kustantajalle vuosittain suuret summat oppikirjoista, joissa tieto saattaa vanhentua nopeastikin, tieto on valmiiksi pureskeltua (oma taito ei kehity) ja tieto on yksipuolista?

Digitalisaatio hävittämässä luokan fyysiset rajat

Sahlberg kysyy videolla, onko digitalisaatio sitä, ettei kouluun tarvitse tulla. En osaa tähän vastata, mutta sen tiedän, että digitalisaation avulla luokkahuoneen fyysiset rajat katoavat. Oppilaat voivat tutustua tehtävänantoon ja taustamateriaaleihin omilta laitteiltaan mistä tahansa, osallistua keskusteluun mistä tahansa (joko kirjoittamalla keskustelupalstaan tai ottamalla osaa videoneuvotteluun), kerätä informaatiota talteen ja tehdä muistiinpanoja kännyköillään kuvaamalla tai kirjoittamalla mistä tahansa, vastata kysymyksiin mistä tahansa jne jne.

Digitalisaatio mahdollistaa myös erinomaisesti pulpetissa istumisen vähentämisen ja liikunnan lisäämisen koulupäivään. Kerron tästä yhden konkreettisen esimerkin. Koulussamme vieraili taannoin Erasmus-viereita neljästä eri maasta. Viikon teemaan liittyen olin organisoinut kouluun pienen tehtäväradan, joka toteutettiin ilmaista Socrativea apuna käyttäen.

Ympäri koulun käytäviä oli seiniin kiinnitelty pieniä matemaattisia loogista päättelyä tai nokkeluutta vaativia numeropulmia. Oppilaat muodostivat kansainväliset joukkueet ja ottivat jokainen joukkue yhden laitteen. He kirjautuivat Socrative-palveluun ja saivat jokainen joukkue vihjeeksi näytölle koulun pohjapiirroksen, johon ilmestyi rastin paikka. Koska kysymysten järjestys oli satunnaistettu, jokainen joukkue aloitti eri rastilta. Selvitettyään kartasta rastin sijainnin, he menivät rastille ja yrittivät ratkaista numeropulman. Sovelluksessa heillä oli vastausvaihtoehtoja, joista yksi oli oikea. Vastattuaan heille ilmestyi seuraava kartta, jne jne. Minä opettajana pystyin seuraamaan omalta laitteeltani oppilaiden etenemistä ja vastauksia.

Vaikka uskoin jo rataa organisoidessani tämän onnistuvan, oli minun ja vierailevan hollantilaisen opettajan vain pakko ihmetellä, miten hienosti oppilaat ensin keskustelivat missä rasti sijaitsee, ja sen jälkeen yhdessä miettivät vastausta perustellen toisilleen miksi se ei voi olla tämä ja miksi sen täytyy olla tuo. Ja kaikki tämä in English! Lopuksi pohdimme vielä yhdessä niitä, johon kaikki tai suuri osa oli vastannut väärin.

Digitalisaatio tehostamassa oppilaiden yhteistyötä

Digikeskustelusta on rivien välissä luettavissa pelko sosiaalisen kanssakäymisen vähentymisestä. Olemmeko tekemässä oppilaista nörttejä, jotka vain pimeässä huoneessa koodaavat ja pelaavat, syövät pitsaa ja juovat energiajuomaa!? Eihän nyt toki.

Digitalisaatio voi itse asiassa olla se asia, joka odotuksista poiketen lisää oppilaiden välistä kasvokkain tapahtuvaa kanssakäymistä luokassa. Ajatellaanpa vaikka muistiinpanojen kirjoittamista. Ennen opettaja kirjoitti jotain taululle, ja oppilaat kopioivat sen vihkoihinsa. Jokainen täytti omaa vihkoaan, taitavammat osasivat kirjoittaa omin sanoin, loput kopioivat sanasta sanaan mitä opettaja taululle kirjoitti. Hyvällä tahdollakaan ei voi sanoa, että tässä olisi jotain ihailtavaa oppilaiden välisen yhteistyön ja sosiaalisen kanssakäymisen kannalta.

Entäpä nyt? Nykyteknologia mahdollistaa esimerkiksi sen, että luokasta valitaan vuorollaan yksi kirjuri. Muu luokka keskustelee (paljon sosiaalista interaktiota) käsillä olevasta aiheesta, ja kirjuri kirjaa muistiinpanot ja havainnot koko luokan yhteisiin muistiinpanoihin nettipalstalle. Muistiinpanoja voidaan myös rikastaa oppilaiden itsensä tekemillä videoilla,  kuvilla tai piirroksilla tutkittavasta ilmiöstä. Sama voidaan toteuttaa myös pienissä ryhmissä, ja jokainen ryhmä valitsee keskuudestaan yhden kirjurin.

Kaikki – myös ne, jotka olivat syystä tai toisesta pois tunnilta – voivat käydä kotona kertaamassa muistiinpanoja netistä ja ehkä vielä lisäämässä sinne omia mieleen tulleita havaintojaan. Ehkäpä läksynä voi olla vielä kirjoittaa palstalle mieleen tulleita jatkokysymyksiä kyseisestä aiheesta. Ehkäpä… Mahdollisuudet ovat rajattomat.

Tässä kohtaa joku aina nostaa esille sen, että ”minä kyllä opin paremmin, kun saan kirjoittaa kynällä… silmän ja käden yhteistyö… jne jne”. Jos näin on, ole hyvä ja kirjoita vaan, ei sitä kukaan ole kieltämässä.

Digitalisaatio parantamassa arviointikulttuuria sekä koti-koulu -yhteistyötä

Arviointikulttuurista olen rähjännyt aiemminkin, enkä siihen tässä nyt syvällisesti mene. Aion myös kirjoittaa tulevaisuudessa arviointikulttuurin kokonaisvaltaisesta muutoksesta laajemmin, joten tässä kirjoituksessa sivuan aihetta vain digitalisaation näkökulmasta.

Sähköiset portfoliot, monimediaiset esitykset, osaamisen näyttäminen ja tallentaminen oppilaan vahvuuksia hyödyntäen, kehitysajattelu, kehittymisen näkyväksi tekeminen, avoin, jatkuva ja ohjaava palaute kehityksestä, itsearviointi, kodin mahdollisuus osallistua oppimisen tukemiseen ja kehityksen seurantaan lähes reaaliaikaisesti, arvioinnin/palautteen läpinäkyvyys… Tässä vain muutamia asioita, joiden toteuttaminen mahdollistuu tai helpottuu huomattavasti digitalisaation myötä.

Digitalisaatio tehostamassa opettajien yhteistyötä

Oppilaat eivät ole ainoita, joiden yhteistyön tavat muuttuvat digitalisaation myötä. Digitalisaation myötä opettajien mahdollisuus hyödyntää toistensa tekemää materiaalia, kehittää sitä edelleen ja suunnitella yhdessä on tullut entistä helpommaksi. Tästä osoituksena ovat Alakoulun aarreaitan kaltaiset nettiyhteisöt, joissa materiaalia jaetaan.

Myös kaikkien rakastaman YT-ajan käyttöä voidaan tehostaa, kun työyhteisön sisällä sovitaan, että ilmoitusasiat ja niistä käytävä keskustelu, sekä päätöstä vaativien asioiden taustamateriaaleihin tutustuminen toteutetaan esimerkiksi yhteisellä keskustelupalstalla.

Digitalisaatio ei ole iPadisaatio tai oppikirjojen sähköistäminen

Tähän asti olen listannut joitakin asioita, jotka mielestäni havainnollistavat digitalisaation arkipäiväisyyttä ja hyötyjä. Nyt haluan tuoda esille muutaman näkökulman siitä, mitä digitalisaatio ei mielestäni ole/saa olla.

Digitalisaatio ei tarkoita sitä, että kaikille ostetaan iPadit. iPad on vain yhden valmistajan tuotemerkki, ja vaikka jotkin sen ominaisuuksista ovatkin toistaiseksi kilpailijoitaan parempia, on syytä suhtautua kriittisesti yhden käyttöjärjestelmän palvomiseen. Parempi on, että koulun digitalisaatiota ryhdytään rakentamaan pedagogiikka edellä (ei laitteet edellä). Tällöin johtoajatukseksi otetaan se, että oppilas pystyy osallistumaan, olipa hänellä mikä laite ja käyttöjärjestelmä tahansa.

Digitalisaatio ei tarkoita oppimispelien ja -appsien passiivista näpyttelyä. Näitäkin on toki enemmän ja vähemmän passivoivia, hyviä ja huonoja, ja kuten aiemmin jo sanoin, tällekin on oma paikkansa joissakin oppimisprosesseissa, mutta tämä on vain pieni osa koko prosessia. Prosessia, jossa etäämmällä siintävät aivan muut, korkeammat tavoitteet, ja joiden saavuttamiseksi oppilaan itsensä on oltava aktiivinen toimia. Digi on tässä vain työkalu.

Digitalisaatio ei tarkoita myöskään pelkkää oppikirjojen sähköistämistä. Toki on totta, että sähköiset oppikirjat, jotka kaikki mahtuvat oppilaan yhteen laitteeseen, keventävät huomattavasti oppilaan reppua ja helpottavat materiaalin mukana kantamista kaikkialle. Toki on myös totta, että hyvin tehty sähköinen oppikirja pitää sisällään materiaaleja, joista perinteisessä kirjassa voidaan vain haaveilla, mutta mikäli käsitämme tämän digitalisaationa, olemme vain vaihtaneet modernimpiin kirjoihin. Nyt maksamme ensin laitteesta ja sen jälkeen kirjoista kustantajille. Erona aiempaan on, että näitä kirjoja kustantaja ei anna kierrättää tuleville luokille. Lisäksi, huonoimmillaan nämä sähköiset kirjat ovat vain perinteisen kirjan PDF-versioita. Mikään ei ole tällöin olennaisesti muuttunut uuden OPS:n hengen suuntaan. Oppilaat lukevat tekstejä ja katsovat videoita ja vastaavat sitten kirjan tekijän asettamiin kysymyksiin. Oppiminen näyttäytyy informaation kopioimisena sivulta toiselle.

Muovaako digitalisaatio aivoja odottamattomalla tavalla?

Videolla Sahlberg kertoo, että tutkimukset ovat osoittaneet internetin suurkuluttajien aivojen muokkautuvan. Tämä on varmasti totta. Sitä voisi kai sanoa myös sopeutumiseksi tai jossain kontekstissa jopa oppimiseksi. En ole neurotieteilijä, enkä alan asiantuntija, mutta olen elänyt siinä uskossa, että kaikki, mitä toistuvasti teemme, ja kaikki mitä opimme, muovaa aivojamme. Näin on tapahtunut, kun olen oppinut kävelemään, pyöräilemään, lukemaan, kirjoittamaan, kymmensormijärjestelmän…

Se on sopeutumista ympäristön vaatimuksiin ja toimintaympäristö, kuten tiedämme, on muuttunut. Vastaavaa kehitystä aivoissa on tapahtunut läpi ihmiskunnan historian, miksi siis olettaisimme, että me olemme se ihmiskunnan huippu, johon kehitys on pysähtynyt? Miksi pitäisimme kiinni vanhasta, kun toimintaympäristö on muuttunut erittäin radikaalisti viimeisen 20 vuoden aikana? Kumpaa taitoa sinä pidät tulevaisuuden maailmassa todennäköisesti tärkeämpänä: perinteisen kirjan (lineaarinen teksti) lukemisen ja tulkitsemisen taitoa vai internetissä tapahtuvien hypertekstien (ei-lineaarinen ja lineaarinen yhdessä) lukemisen ja tulkitsemisen taitoa?

Sitä paitsi, näiden kahden ei tarvitse olla joko-tai -valinta. Molempia voidaan ja tulee opettaa. Lineaarisen, pitkäjänteisen lukemisen taito on edelleen olennainen ja tavoiteltava taito, jota tarvitaan myös nettisivujen hypertekstien lukemisessa. Meidän opettajien tehtävä onkin nimenomaan opettaa lapselle oikeanlaista toimintaa hypertekstiympäristössä: on opittava löytämään olennainen informaatio, on opittava suuntaamaan huomiota olennaiseen ja pidettävä se siinä, on opittava, että jokaista linkkiä ei ole tarkoitus klikata vaan on osattava päätellä mistä linkistä minulle on hyötyä ja on opittava lukemaan pitkäjänteisesti silloin, kun sen aika on, jaa selaillen silloin kun sen aika on. Jos kerran on niin, että aivot ovat plastiset, tätä kaikkea on mahdollista oppia.

Kun Sahlberginkin mainitsemien tutkimusten valossa näyttää kerran siltä, että aivot ovat jo alkaneet muovautua, on ”takaisinmuovautuminen” varmaan yhtä nopeaa. Jos siis Pasi pelkäät poikiesi puolesta, on apukeino hyvin helppo. Ota heiltä laitteet kotona pois ja pakota heidät lukemaan kirjaa. Eikö onnistu? Niin. Kuinka ajattelit meidän koulussa siihen sitten pystyvän? Koulun tehtävä on paitsi sivistää yleisesti, myös valmistaa oppilaita kohtaamaan tulevaisuuden maailman haasteet. Mikään ympärillämme ei viittaa siihen, että teknologian käyttöä ja virtuaalisissa ympäristöissä toimimisen harjoittelua vähentämällä parannamme heidän mahdollisuuksia onnistua jälkimmäisessä. Miksi siis niin toimisimme?

Vielä lopuksi

Koulutuksessa ja koulusta käytävässä keskustelussa on nähtävillä hyvin selkeä kahtiajako digin puolustajiin ja vastustajiin. Ääripäät pääsevät tietysti ääneen, mutta väliin mahtuu maltillinen enemmistö. Osaltaan voimakkaisiin tunteisiin on varmasti vaikuttanut se, että opetusministeri taannoin leikkasi rajusti koulutukselta ja tarjosi vastineeksi epämääräistä höttöä ”digiloikasta”, mikä kirvoitti keskustelua digin mahdollisuuksista ”koulutuksen pelastajana”. Sanottakoon se nyt suoraan: Digitaalisuus ei yksin pelasta mitään, eikä se nosta Suomea yhdessäkään kansainvälisessä vertailussa (lukuunottamatta tietysti vertailua ICT:n käytöstä opetuksessa). Suomalaisen koulun tason on aina pitänyt ja pitää jatkossakin korkealla osaavat ammattilaiset ja osaava pedagogiikka. Mikäli ”pelastamiselle” on tarvetta, pelastaminen tapahtuu sisältäpäin meidän opettajien toimesta, mutta me emme voi jatkaa vanhoilla kaavoilla, sillä toimintaympäristö on radikaalisti muuttunut viimeisen 20 vuoden aikana.

Mikäli korkeimpana tavoitteenamme on pärjätä hyvin Pisa-vertailussa, paras konsti on varmasti satsata suoraan Pisassa mitattavien taitojen opetukseen ja harjoitteluun. Kyseenalaistaisin kuitenkin vahvasti, onko tämä koulumme tärkein päämäärä.

Opetuksen digitalisointi ei kuitenkaan ole ollut ruusuilla tanssimista. Ongelmia ja haasteita on ollut kylliksi. Yllättäen olen huomannut, että oppilaat ovat toisinaan yllättävän konservatiiveja. Messuilla meille luodaan kuvaa, että ”kun vaan laitteet tulevat luokkaan, kaikki muuttuu parhain päin ja oppilaat innosta hihkuen alkavat oppia aktiivisesti ja syvällisesti”. Asia ei ole näin. Olen nähnyt erittäin ennakkoluulotonta ja edistyksellistä työtä, mutta törmännyt myös hyvin voimakkaaseen vastarintaan oppilaiden suunnalta. Kehitysmyönteisenä olen miettinyt paljon mistä tämä voisi johtua. Olen tästä keskustellut myös oppilaiden itsensä kanssa.

Yhtenä syynä oppilaat ovat tuoneet esille työläyden. Kun kaikilla ei vielä ole omaa tietokonetta, eikä käytössämme oleva virtuaalinen oppimisympäristö (Fronter) ainakaan toistaiseksi toimi edes siedettävästi mobiilissa, on aiempaa työläämpää istua alas, kirjautua koneelle, kirjautua järjestelämään, etsiä oikea tehtävänanto, jne jne. Ja tämä kaikki pitäisi vielä tehdä kotonakin. Aloitteleva järjestelmän käyttäjä ei myöskään osaa analysoida ja kiertää järjestelmän ongelmatilanteita, ja ikävä kyllä kyseisessä järjestelmässä olemme kohdanneet näitä paljon. Tämä on ollut omiaan tappamaan oppilaiden motivaation. On siis olennaista vaatia sellaista järjestelmää, joka toimii ja on helppo käyttää myös mobiilisti.

Toisen syyn epäilen löytyvän kulttuurin muutoksesta. Ennen oli paljon helpompaa, kun tarvitsi vain etsiä vastaus oppikirjan tekstistä ja kirjoittaa se viivalle tehtäväkirjaan. Jos kirjantekijä oli varannut vastukselle yhden viivan, ei vastaus voinut olla pitkä. Yleensä se löytyikin yhtenä lauseena samasta kappaleesta oppikirjasta. Tässä systeemissä pärjäsivät ne, joiden luetun ymmärtäminen ja muistikapasiteetti olivat hyviä. Olit hyvä, jos sait tehtävät tehtyä nopeasti ja osasit vastata kysymyksiin oikein.

Kun opiskelukulttuuri muuttuu, ja uudenlaiset tehtävät asettavat uudenlaisia vaatimuksia (pohdi, reflektoi, vertaile, jne), on luontevaa kokea epävarmuutta ja vastustaa muutosta. Jos esimerkiksi nettikeskustelukulttuuria ei ole vielä syntynyt, ja oppijat takertuvat edelleen vanhaan tehtäväkirjojen kysymys-vastaus-kysymys-vastaus -kulttuuriin, on ymmärrettävää, että oppilaat eivät näe hyötyä pohtia omia ajatuksiaan keskustelupalstalle. Vastaukset ovat usein lyhyitä ”kyllä… joo… en… en mitään…”. Toiset ovat tiukasti kiinni siinä ajatuksessa, että kysymykseen on olemassa yksi oikea vastaus ja oppimista on se, että kirjoitan kysymykseen vastauksen. Eipä silti, onhan reflektio vaikeaa meille aikuisillekin. Nämä kaikki ovat kuitenkin hyödyllisiä ja opittavissa olevia taitoja.

Vaikein asia ei siis suinkaan digitalisaatiossa ole ollut laitteiden, sovellusten ja ympäristöjen teknisen käytön oppiminen, vaan koko toimintakulttuurin muuttaminen. Tällä tarkoitan sekä minun itseni että oppilaiden toimintakulttuurin muuttamista. Kummallekaan se ei ole ollut helppoa, ja olemme vasta matkan alussa.

Digitalisaatio ei ole valinta sen enempää kuin suvaitsevaisuuteen kasvattaminenkaan, sillä kieltämällä sen oppilailtamme kiellämme heiltä yhden oleellisen avaimen tulevaisuuden yhteiskunnassa vaikuttamiseen. Koulun on uudistuttava, ja uudistuminen lähtee jokaisesta opettajasta, ei ylhäältä käsin. Digitalisaatiota ei kuulu toteuttaa vain digitalisaation itsensä vuoksi. Digitalisaatio on työkalu, jonka avulla meidän on mahdollista nostaa pedagogiikkamme uudelle tasolle ja Sahlbergin uhkakuvasta poiketen nimenomaan saavuttaa entistä paremmin syväoppiminen. Kaikki lähtee pedagogiikasta, johon digitaalisuutta sovelletaan pedagogisesti järkevillä tavoilla.