Kun koulun uudistamisessa keskitymme työtapoihin, satsaamme väärään asiaan.

Muistatteko vielä mitä saitte neljännellä luokalla äidinkielen numeroksi kevättodistukseen? En minäkään. Entä osaatteko luetella tilanteita, joissa olette tarvinneet noita numeroita? En minäkään.

Kun koulujärjestelmän nykyaikaistamisessa keskitymme työtapoihin ja välineisiin, satsaamme väärään asiaan. Ensimmäinen uudistamista kaipaava asia on arviointi. Kaikki muu seuraa perässä. Postaukseni alussa käyn läpi nykytilanteen ongelmia ja lopuksi esitän oman vaihtoehtoni.

Nykytilanne

Kuten peruskoulumaailmassa työskentelevät tietävät, arviointi pohjautuu perusopetusasetukseen sekä perusopetuslakiin. Perusopetusasetus määrää seuraavasti.

Kunkin lukuvuoden päättyessä oppilaalle tulee antaa todistus, johon merkitään oppilaan opinto-ohjelma ja oppiaineittain tai aineryhmittäin arvio siitä, miten oppilas on saavuttanut asetetut tavoitteet, sekä arvio oppilaan käyttäytymisestä. […]

[…] arvio annetaan numeroin tai sanallisesti. […] Sanallista arviota voidaan käyttää, jollei opetushallitus toisin määrää:

1) arvioinnissa 1–7 vuosiluokalla;

2) valinnaisena aineena opetettavan aineen tai aineryhmän arvioinnissa;

3) perusopetuslain 25 §:n 2 momentissa tarkoitetun pidennetyn oppivelvollisuuden piirissä olevien oppilaiden arvioinnissa;

4) niiden oppilaiden arvioinnissa, joiden äidinkieli on, suomen ja ruotsin kieltä lukuun ottamatta, muu kuin opetuksessa käytettävä kieli, päättöarviointia lukuun ottamatta; sekä

5) aina numeroarvostelun lisäksi.

Uskoakseni suurimmassa osassa Suomen kouluja perusopetusasetusta sovelletaan niin, että oppilas saa keväällä kouraansa paperin, johon koko vuoden työskentely, oppiminen, osaaminen ja edistyminen on yritetty tiivistää yhteen (tai muutamaan) numeroon. Osa kunnista on ottanut käytännön, jossa alakoulun alimmilla luokilla numerot on muutettu sanalliseksi asteikoksi, kuten ”osaa hyvin” ja ”osaa melko hyvin”, ja osa oppiaineista on jaettu useampaan osaan. Esimerkiksi pelkän äidinkielen arvion sijasta oppilas saattaa saada arvosanat erikseen lukemisesta, kirjoittamisesta sekä vuorovaikutustaidoista. Ruksit ruutuun -menetelmä ei kuitenkaan todellisuudessa eroa mitenkään numeroista.

Todistuksen taustalla on edellä lainattu perusopetusasetus. Mikäli asetusta ei voida tulkita niin, että siinä mainittu ”todistus” ei voi olla oppilaan portfolio tai oppimispolku, jonka esittelen jäljempänä, on lakia ja asetusta lähdettävä muuttamaan arvioinnin määräysten osalta.

Miksi nykyisenlaisesta arvioinnista on päästävä irti?

1) Vuonna 2016 voimaan tuleva opetussuunnitelma (OPS) on tietyiltä osin yritys päästä irti tiukasta oppituntijaosta ja kohti monialaisia kokonaisuuksia. Kokonaisuuksia, joissa oppilas lähestyisi opiskeltavaa ilmiötä monesta eri näkökulmasta yhden oppiaineen sijaan. Kuitenkin niin kauan kun opettajan mielessä siintää keväällä annettava yksi numero jokaisesta eri oppiaineesta (tai pari ruksia), ei mikään tule oikeasti muuttumaan uuden OPS:n hengen suuntaan. Miksi? Koska opettajat haluavat/joutuvat turvaamaan oman selustansa kyseleviltä vanhemmilta sekä haluavat parhaansa mukaan yrittää olla objektiivisia arvioinnissa. Siksi he pitävät numeerista tietoa antavia oppiainekohtaisia kokeita, joiden varaan voidaan perustaa se yksi numero vuoden lopussa. Itse opetan Espoossa ja toivoin, että Espoo ottaisi uudessa OPS:ssa rohkean askeleen uudenlaisen arviointikulttuurin suuntaan ja luopuisi kokonaan ainakin alakoulussa kevättodistuksista, mutta näyttää siltä, että tähän ei uskalleta lähteä. Itse asiassa näyttää siltä, että ollaan menossa päinvastaiseen suuntaan ja suunnitelmissa on aloittaa numeroarviointi aiempaa aikaisemmin. Toivotaan kuitenkin, että suunnitelmat ennättävät vielä muuttua.

2) Todistuksista ei ainakaan alakoulussa (enkä usko, että yläkoulussakaan) ole oppimisen ja kehittymisen kannalta mitään hyötyä. Ne ovat jäänne ajalta, jolloin oppilaat oli laitettava paremmuusjärjestykseen, jotta työnantaja voi napata päältä parhaat työläiset. Ne ohjaavat oppilaita, koteja ja koulua ainoastaan vertailemaan oppilaita toisiinsa (mikä, kuten OPS:n perusteita lukeneet tietävät, ei ole uuden OPS:n sen enempää kuin vanhankaan henki). Mietipä itse, jos opettaja olet, montako kertaa olet numeroa antaessasi ajatellut “jos tuo saa kasin, niin ei tuolle voi sitten kyllä antaa kasia. Jos tuo saa kasin, niin sitten kyllä tuo on ansainnut ysin.”

Arvioinnin pitäisi auttaa oppilasta kehittymään, mutta todistukset ovat jo lähtökohtaisesti taaksepäin katsova järjestelmä. Todistukset palvelevat lähinnä eräänlaisena palkkio-rangaistus -menetelmänä, jolla oppilasta yritetään motivoida tai uhkailla tekemään työtään paremmin. Olennaista on se, että se ei millään muotoa auta oppilasta kehittymään.

Numeroiden ainoa hyöty on, että vanhemman on helppo nähdä meneekö hyvin vai huonosti. Oppilaita itseään ne ohjaavat opiskelemaan nimenomaan numeroiden vuoksi sekä vertailemaan toisiaan. Totuus on, että se alakoulun todistus ei kuitenkaan merkkaa oikeassa elämässä yhtään mitään. Vai kuinka moni meistä voi sanoa tarvinneensa neljännen luokan todistustaan jossain? Jos oppilaani tarvitsee sitä esimerkiksi kuudennella luokalla vaikkapa painotettuun yläkouluun hakemiseen, kirjoitan ilomielin kyllä niiden muutamien vuoksi erillisen lausunnon osaamisesta.

Todistusarvosanat palvelevat toki jatkokoulutuspaikkoja haettaessa karsintajärjestelmänä, mutta pitääkö numeroiden antaminen sen vuoksi aloittaa jo alakoulussa? Muutenkin, kuten tässä bloggauksessa tuon ilmi, numerot eivät ole objektiivisia, joten niiden käytön jatkokoulutuspaikan avaimenakin voisi kyseenalaistaa. Koska tämä bloggaus saattaa eksyä omien oppilaidenikin silmiin, korostan, että vaikka alakoulun todistus on hyöydytön, alakoulussa oppimasi asiat ovat kaikkea muuta kuin hyödyttömiä. Siellä luodaan pohjaa kaikelle muulle oppimiselle. Siellä pitäisi herättää halu oppimiseen ja asioiden ymmärtämiseen, ei työskentelyyn arvosanan itsensä vuoksi.

3) Koko ajatus mahdollisuudesta kokonaisen vuoden sisältöjen, tavoitteiden ja työskentelyn tiivistämiseen yhdeksi numeroksi on jo lähtökohtaisesti absurdi (Enkä tässä nyt aio edes mennä taito- ja taideaineiden arviointiin). Mistä tuo arvosana koostuu? Työskentelytaidoista? Ahkeruudesta? Sisältöjen osaamisesta? Tietylle oppiaineelle tyypillisten taitojen, kuten esimerkiksi historiassa “osaa käyttää historiallisia lähteitä tiedon etsimiseen, osaa tulkita historiallista tietoa”, omaksumisesta? Entä onko arvosana kehittymisestä vuoden aikana vai tiettynä ajan hetkenä omattavasta osaamisen tasosta? Jos arvosana annetaan kehittymisestä, kympinhän ansaitsee itse asiassa se, joka lähtee nollatasolta, mutta oppii esimerkiksi historiassa em. taidot erinomaisesti. Samassa tilanteessa taas oppilas, joka jo osaa nämä, ansaitsee heikon arvosanan, sillä hän ei ole kehittynyt yhtään. Helppo vastaus tähän on “numero koostuu näiden kaikkien yhteisvaikutuksesta”, mutta siinä huijaamme itseämme. Kukaan meistä ei ole niin tarkkaavainen, että kykenee OIKEUDENMUKAISESTI JA TASAPUOLISESTI arvioimaan näitä kaikkia yhtäaikaa kaikilla oppilailla.

4) Elättelemme illuusiota, jossa uskottelemme itsellemme, että eri koulujen numerot ovat objektiivisia  ja vertailukelpoisia. Eivät ne sitä ole. Monet meistä varmasti ovat olleet tilanteessa, jossa toisesta koulusta muuttaneen oppilaan todistusta katsoessa on miettinyt ”Tällä osaamisella olisi kyllä saanut ihan eri numeron meidän koulussamme.” Toki suuntaa antavia numerot ja muut arvosanat varmasti ovat, mutta tiedämme jokainen opettajana toiminut, että osa opettajista (samankin koulun sisällä) painottaa numerossa potentiaalia ja ahkeruutta (”…kun se kuitenkin yrittää tosi kovasti… on oppinut tunnilla tosi hyvin, mutta kokeessa vaan epäonnistui…”) ja osa kovaa näyttöä osaamisesta, eli kokeiden keskiarvolla mennään. Tosiasia on myös se, että jopa luokan sisällä voi olla vaihtelua.

Olen toki itsekin sitä mieltä, että mikäli numeroita on annettava, sen täytyy tehdä kannustaen ja pelkkien koearvosanojen perusteella numeron antaminen on huono idea. Nostankin tämän esille vain yhtenä esimerkkinä siitä, että kun arvosanaa antaa ihminen, vaikka kuinka ammattitaitoinen, siinä on aina hyvin suuri riski sille, että objektiivisuus katoaa. Uskottelemme itsellemme antavamme objektiivisia arvosanoja käyttäen täysin subjektiivisia välineitä. Ei se vaan onnistu. Ainoa tapa saada oikeasti vertailukelpoiset numerot, olisi teetättää jokaiselle Suomen oppilaalle prikulleen samat kokeet ja pisteyttää ne prikulleen samalla tavalla. Tämän jälkeen todistusarvosana pitäisi antaa kaikille vain ja ainoastaan näiden kokeiden keskiarvon perusteella. Jokainen opettaja varmasti ymmärtää, kuinka typerää se olisi. Näiden ”objektiivisten” numeroiden perusteella oppilas kuitenkin esimerkiksi hakee jatko-opiskeluun, eli kyseessä ei ole ihan pikkujuttu.

Muutenkin nykyisenlainen systeemi suosii niitä, jotka jo valmiiksi osaavat. Kyllähän minä saan kenet tahansa soittamaan pianoa tai kitaraa, mutta käyttämällä siihen tunnin viikossa? Älkää nyt viitsikö.

5) Nykyisessäkään OPS:ssa arvoinnin ei ole koskaan pitänyt perustua keskeisten sisältöjen vaan TAVOITTEIDEN saavuttamiseen. Ainakin näin minulle on yliopistossa opetettu. (“Arvioinnin on tapahduttava suhteessa tavoitteisiin.”) Jokainen voi avata nykyisen OPS:n ja huomata, että tosiaan, nämä kaksihan ovat eri asioita, ja vaikkapa matematiikassa millään luokalla ei mainita tavoitteena kertotauluja vaan asioita kuten “…onnistumisen kokemukset… matemaattisten käsitteiden käyttö.. jne jne”)

Ei, en yritä sanoa, että esimerkiksi kertotauluja ei pitäisi oppia. Yritän vaan sanoa, että koko absurdi arviointisysteemimme nykyisellään perustuu vääriin asioihin. Sen, miten asia tässäkin (kertotauluissa) olisi mielestäni järkevämpi järjestää, esittelen jäljempänä.

6) Olemme varmaan monet nähneet netissä tämä kuvan, jossa eri eläimiä on opettajan edessä, ja ope sanoo, että reiluuden vuoksi kaikilla on sama tehtävä kiivetä puuhun. Tällä kuvalla yritetään kertoa, että arvioinnin pitäisi lähteä yksilöllisistä lähtökohdista, eikä pitäisi olla kaikille samaa. Omasta mielestäni tämä on totta mutta edellyttää sitä, että nykyisenlaisesta arvioinnista luovutaan kokonaan. Mikäli esimerkiksi jatko-opiskelupaikkaa tai työpaikkaa haetaan edelleen numerotodistuksella, niin onhan sen numeron perusteiden oltava kaikille sama. Muutenhan kaksi oppilasta ovat aivan epätasa-arvoisessa asemassa loppuelämää koskevissa valintatilanteissa.

Tässä vaiheessa moni miettii, että “voihan se sama numero tulla eri oppilaille eri asioista”. Aivan! Päädymme siis siihen tosiasiaan, että matematiikassa, biologiassa tai missä tahansa oppiaineessa arvosana 8 tai arvosana ”osaat hyvin” ei itse asiassa kerro yhtään mitään siitä, mitä oppilas osaa ja mitä ei, saati sitten siitä miten oppilas voisi kehittää itseään. Jos yrittämällä yritämme kaivaa jokaiselle yksilölliset kriteerit, jotta voimme antaa kaikille sen kannustavan kasin, niin miksi ylipäänsä teemme sitä? Miksemme vaan sano jo vuoden alussa, että jokainen joka ei riehu tunnilla saa sen kasin. Ainoa rationaalinen ratkaisu on siis luopua numeroista ja rukseista kokonaan.

Voisin luetella vielä moni muitakin syitä, miksi omasta mielestäni todistuksia kirjoittaessamme teemme ihan typerää ja turhaa hommaa, joka on olemassa lähinnä järjestelmän itsensä vuoksi. Uskon kuitenkin, että näilläkin perusteluilla olette valmiita jo kuulemaan esitykseni vaihtoehdoksi.

Parempi vaihtoehto

1) Todistuksista luovutaan kokonaan TAI todistuksissa aletaan arvioida tietojen sijasta taitoja sekä työskentelytapoja. Esimerkiksi ahkeruus, luovuus, tiimityö, suunnitelmallisuus, erilaisten työvälineiden käyttö sekä kaikille reaaliaineille yhteiset tiedonhallintataidot, kuten vaikkapa monipuolisten lähteiden käyttö sekä omin sanoin asian esittäminen. Näitä voitaisiin arvioida jokaisessa projektissa numeron sijasta esimerkiksi lauseilla ”Käytit tässä työssä monipuolisesti lähteitä.” tai ”Yritä ensi kerralla etsiä väitteidesi tueksi enemmän lähteitä.” tai ”Työsi alkuosassa on hyvin lähteitä, mutta lopusta ne puuttuvat kokonaan.” Ei. Emme siis yrittäisikään väkisellä vääntää sitä seiskan tai kasin arvoiseksi lähteiden käyttämiseksi. Samalla tavoin voisimme kertoa oppilaalle vaikkapa tiimityöstä, että oppilas ottaa hyvin toiset oppilaat huomioon työskentelyssä tai sitten sitä voisi ensi kerralla harjoitella.

2) Tietojen muistamista painottavien todistusten tilalle otetaan yksilölliset oppimispolut. Nykyaikana monet ilmaisetkin sähköiset palvelut mahdollistavat tämän, mutta mikäli tahtotilaa on, OKM voisi abstraktin digiloikkahöpinänsä sijasta ottaa esimerkiksi tämän kärkihankkeekseen. Luodaan järjestelmä, johon oppilas tulee mukaan ensimmäisellä luokalla ja joka kulkee hänen mukanaan läpi hänen koulupolkunsa. Järjestemään voisi tallentaa portfolioksi omia töitä, sinne olisi helppo ottaa käyttöön OPS:n tavoitteita, luoda omia tavoitteita ja oppimispolkuja sekä klikkailla miten nämä tavoitteet on saavutettu. Sanottakoon tässä, että ainakin yksi kaupallinen toimija tämän jo mahdollistaa, mutta en lähde tässä mainostamaan. Koska sähköisyys tuntuu olevan edelleen toisille opettajille kauhistus, sama asia voidaan toteuttaa ihan perinteisesti kynällä ja paperillakin, mutta kyllähän siitä aika paksu salkku yhdeksässä vuodessa syntyisi.

Selventääkseni ajatustani, otan esimerkiksi yksilöllisestä oppimispolusta matematiikan. Se on hyvin selkeä ja konkreettisen kumulatiivinen oppiaine tähän ajatukseen. Oppiaineen koko OPS:n keskeiset sisällöt ensimmäiseltä yhdeksänteen luokkaan avataan oppilaalle ja vanhemmille ymmärrettävään muotoon. Polku etenisi kumulatiivisesti tasoittain ja (nyt tulee tärkeä osa) OPPILAS EI SIIRRY SEURAAVAAN ASIAAN, ENNEN KUIN ON OSOITTANUT ETTÄ OSAA TÄYDELLISESTI (mastering) EDELLISEN TASON ASIAN. Jokainen etenisi yksilöllisesti. Yksi voisi olla jo 12-vuotiaana opiskelemassa nykysysteemissä yhdeksännelle luokalle tarkoitettuja asioita, toinen samanikäinen harjoittelisi vielä kymmenylitystä.

Kun vanhemmat haluavat tietää, miten matematiikassa sujuu, heille näytetään tuo yksilöllinen oppimispolku (tai pikemminkin he käyvät itse katsomassa sen netissä) ja kerrotaan, että teidän lapsenne opiskelee nyt tätä kymmenylitystä. Ei siihen mitään summatiivista numeroa keväällä tarvita. Etuna on se, että sekä lapsi että vanhempi tietää, mitä pitäisi seuraavaksi oppia, on ihan sama mistä kirjasarjasta sen opiskelet vai opiskeletko netistä, ja osaaminen on helppo osoittaa parilla testaavalla kysymyksellä.

Kyllä, voi olla, että oppilas lähtee yhdeksänneltä luokalta niin, että on juuri ja juuri oppinut allekkainlaskualgoritmit, mutta ainakin hän on ne oppinut. Se on parempi vaihtoehto kuin nykyinen, jossa oppilas ON KÄYNYT LÄPI koko peruskoulun oppimäärän välttämättä oppimatta osasta yhtään mitään. Jälkimmäisellä vaihtoehdolla olemme saavuttaneet lähinnä runsasta erityisopetuksen tarvetta (ei ole edes niitä perusasioita koskaan opittu, mutta eteenpäin on pitänyt mennä muun luokan mukana) sekä pettymyksiä, matikkainhoa ja huonoa minäkuvaa.

Reaaliaineissa sama asia on mahdollista toteuttaa esimerkiksi niin, että jakson alussa sovitaan OPS:ssa mainituista keskeisistä sisällöistä muodostetut tavoitteet ja jakson lopussa ARVIOIDAAN MITEN HYVIN YHDESSÄ SOVITUT TAVOITTEET ON SAAVUTETTU. Jos siis sisältönä on vaikkapa “Tutustuu Afrikkaan maanosana.”, voisivat tavoitteet olla vaikkapa “Tutustun/tunnen Afrikan luonnonmaantiedettä.” sekä “Tutustun/tunnen Afrikan kulttuurimaantiedettä”. Nämäkin tavoitteet voidaan keskustellen avata, eli puha siitä mitä ne käytännössä tarkoittavat. Kun oppilas tietää tavoitteet, motivaatio niiden saavuttamiseen on korkeampi.

Paino reaaliaineissakin laitettaisiin kaikille reaaliaineille yhteisiin 2000-luvun taitojen treenaamiseen. Toisin sanoen, emme satsaisi voimavarojamme siihen, että oppilas ei muista Afrikan alueiden nimiä, vaan siihen että oppilas esimerkiksi oppisi etsimään tietoa erilaisista lähteistä, keräämään dataa talteen, analysoimaan, tuottamaan omaa tietoa, ottamaan vastuuta, työskentelemään ahkerasti, pitämään huolta sovituista asioista, aikatauluttamaan omaa työtään, arviomaan omaa työtään ja niin edelleen, vain joitakin mainitakseni. Näistäkään emme yrittäisi väkisin vääntää numeroa, vaan antaisimme koko ajan ohjaavaa palautetta.

Tässä vaiheessa siellä näytön toisella puolella herää ajatus: ”Eihän kaikkea voi Googlesta katsoa. Pitää jotain asioita vaan tietää. Se kuuluu yleissivistykseen.” Joo. En yritäkään tässä sanoa, että esimerkiksi ne Afrikan alueet olisivat turhia oppia. Kyllä niitä on hyvä oppia, mutta kannattaako arvioinnin painopisteen olla tällaisissa asioissa? Ei kannata. Nykyisillä sähköisillä palveluilla on hyvin helppo toteuttaa näiden kahden asian erillinen arviointi. Sisällöllisten tavoitteiden saavuttaminen on helppo osoittaa esimerkiksi sähköisellä monivalintatestillä. Ei niistä tarvitse erillistä arvosanaa antaa. Jos oppilaan mielestämme on osattava nimetä Afrikan tärkeimmän maantieteelliset paikat ja alueet, kerromme sen heti jakson alussa. Teemme vaikka sähköisen monivalintatestin, JOKA ON AUKI JAKSON ALUSTA ALKAEN. Oppilas saa harjoitella tuolla testillä paikkojen nimeämistä, ja kun omasta mielestään osaa riittävän hyvin, hän voi esimerkiksi valvotuissa olosuhteissa tehdä testin ja kone kertoo heti, kuinka monta prosenttia oppilas osasi. Testin tulos tallentuu sähköiseen portfolioon. Tarvitseeko tätä nyt sitten yrittää muuttaa numeroksi? Ei. Sekä lapsi, että vanhemmat tietävät, että tuosta välitestistä, jossa kysyttiin Afrikan alueita, oppilas sai sen ja sen verran pisteitä. Seuraavasta, Aasian luonnonmaantietoa mittaavassa testissä oppilas saattaa pärjätä paremmin, koska Aasia kiinnostaa enemmän. Nykykäytännöstä poiketen, tuo Afrikka-testikin voi jäädä auki, ja oppilas voi jatkaa sen harjoittelua, jos kokee itse motivaatiota parantaa tulostaan.

Jos esimerkiksi em. maantiedon Afrikka-aiheessa tehdään tutkivan oppimisen periaatteita noudattava projekti, annetaan työn tekijälle palaute joko suullisesti tai sähköisesti esimerkiksi siitä, etsikö oppilas tietoa monipuolisista lähteistä, pyrkikö hän parhaaseen suoritukseensa, miten työskentely ryhmässä onnistui, merkitsikö lähteet asianmukaisesti, jne jne. Ja onko oppilas oppinut ne “tärkeät” Afrikan alueet, järvet, joet ja vuoret? No senhän näemme siitä visasta, jonka oppilas teki. Tuotos, jonka oppilas projektissa teki jää talteen oppilaan sähköiseen portfolioon, eikä opettaja yritäkään arvottaa sitä yhdellä numerolla, jotka eivät ole millään muotoa koko Suomen tasolla vertailukelpoisia (Jälleen kerran: Korostuisiko numerossa työn visuaalinen ja esteettinen puoli vai sisältö? Entä käsistään kömpelöt oppilaat? Entä onko kaikille samat arvosanan kriteerit?) vaan se, jota kiinnostaa nähdä, mitä oppilas on tehnyt, avaa sen portfolion.

Jos järjestelmää ei vaihdeta joka toinen vuosi, ja käytössä olisi esimerkiksi OKM:n luoma järjestelmä, nämä myös jäisivät talteen, eikä mitään todistusta tarvittaisi. Ehkäpä tässä voisi olla se punainen lanka hallituksen digiloikkaan arvioinnin osalta: kaikille Suomen kouluille käytössä oleva järjestelmä, joka mahdollistaa tämän.

Yhteenveto

Nykyinen arviointijärjestelmä ei auta ketään oppimaan vaan toimii lähinnä palkkio-rangaistus -järjestelmänä sekä jatko-opintojen valintoja varten. Opettajat, jotka joka kevät yrittävät parhaansa mukaan ottaa arvosanassa huomioon kaiken mahdollisen säilyttäen kuitenkin oikeudenmukaisuuden ja objektiivisuuden tekevät tuntitolkulla aivan turhaa työtä. Todistuksilla, joissa koko oppiaine on tiivistetty yhdeksi numeroksi, kehitetään lähinnä joidenkin lasten ajatusta siitä, että hän ei ole hyvä koulussa. Ne eivät auta ketään kehittymään, koska ovat lähtökohtaisesti taaksepäin katsova järjestelmä. Parempi vaihtoehto olisi se, että arviointi muutettaisiin palautteeksi, jossa keskityttäisiin tietojen arvioimisen sijasta antamaan palautetta 2000-luvun taidoissa kehittymisessä. Oppilaalle pitäisi tehdä myös näkyväksi oppimispolku (esimerkiksi matematiikassa), jotta oppilas voisi selkeästi nähdä mitä taitoa hän tällä hetkellä harjoittelee ja mikä on seuraava askel.

Mitä tähän ennen kaikkea vaaditaan? Rohkeutta. Rohkeutta hypätä pois vanhasta ja ajatella uudella tavalla. Kun arviointijärjestelmä uudistetaan holistista, monialaista ja koko elämän pituista oppimista tukevaksi, toimintamallit koulussa seuraavat perässä.

Mainokset

23 comments

  1. Maarit · lokakuu 12, 2015

    Ihan mahtavia ideoita; juuri samansuuntaista, mitä itsekin olen kaavaillut/toivonut pienen koululaisen polkua seuraavana ja toisen pienen odottaessa innolla omaa kouluaikaansa. Varsinkin nuo yksilölliset oppimispolut olisivat toteutuessaan todella hyödyllisiä monille, juuri osaamistasosta riippumatta. Toivottavasti näille ideoille saataisiin paljon näkyvyyttä ja tukea, jotta voisivat käytännössä toteutua mahdollisimman pian.

    Tykkää

  2. Risto Rönnberg · lokakuu 12, 2015

    Olet tarttunut asiaan jonka myötä uusi ops2016 joko toteutuu tai kaatuu. OPH:ssa ei valitettavasti kukaan uskalla panna itseään likoon ja esittää juuri näitä asioita numeroarvioinnin ristiriitaisuudesta ja vahingollisuudesta. Eikä lainkaan vaadi numeroita nykyiselläänkään kuin vasta kahdeksannella luokalla. Edistänyt itse asiaa ainakin täällä Jyväskylässä.

    Tykkää

  3. Tuomas Ryhänen · lokakuu 13, 2015

    Hyvä Teemu! Täysin samaa mieltä tuosta esittämästäsi perusajatuksesta. Vaikka siis en ope olekaan, opiskelu/oppiminen/kouluttaminen on hyvinkin tuttua ja sitä(kin) kautta kyseiselle asialle olen melko paljon pohdinta-aikaa uhrannut.

    Arvostan myös kovasti, että uskallat pitää näkemistäsi epäkohdista ääntä. Ja mikä tärkeintä, tarjoat ”pelkän kritisoinnin” sijaan selkeitä ajatuksia asioiden saattamiseksi oikean suuntaan!

    Keep up the good work!

    Liked by 1 henkilö

  4. Tiina · lokakuu 13, 2015

    Arviointi ohjaa ilman muuta oppimista, ja nykyisenkaltainen arviointi hukkaa pajon informaatiota. Kannatan tällaisen ohjaavan arvioinnin käyttöönottoa, rohkeiden kokeilujen kautta. Kysyisin kuitenkin, millä luokilla portfoliomuotoista arviointia olisi tarkoituksenmukaista toteuttaa? Jos peruskoulun/lukion loppuun saakka, millä kriteereillä valinnat toisen asteen opintoihin tai ammattikorkeakouluihin ja yliopistoihin tehtäisiin? Myös ylioppilaskirjoituksista luopumista on esitetty – ja toisaalta pääsykokeista luopumista. Miten ”omiin tavoitteisiin suhteutettuja” arviointeja voidaan ylipäätänsä vertailla keskenään jatko-opintopaikoista kilpailtaessa? Toki olisi ideaalista, ainakin nuoren kannalta, jos peruskoulun jälkeisiä opiskelupaikkoja (ja opintojen mukaisia työpaikkoja) olisi tarjolla juuri sen verran kuin halukkailla oppijoilla kiinnostusta, mutta yhteiskunnan kannalta tilanne ei liene kovin realistinen. Jonkinlainen kokoava (ja mielellään vertailukelpoinen) arviointi on hyvä jossain vaiheessa opinpolkua tehdä, mutta millainen ja missä vaiheessa? Aihe on mielenkiintoinen ja herättää paljon kysymyksiä.

    Tykkää

    • Teemu · lokakuu 13, 2015

      Hei Tiina. Hyviä kommentteja. Oma vastaukseni kysymyksiisi on seuraavanlainen.

      Ensiksikin, nykyisenlaiset todistuksetkaan eivät todellisuudessa ole vertailukelpoisia, vaikka niin itsellemme uskottelemme.

      Oikeastaan ainoa lähelläkään vertailukelpoista ”todistusta” on ylioppilaskoe, sillä sen tekevät kaikki lukiolaiset ja sen tarkastavat samat ihmiset. Kuitenkin, koska senkin tarkastavat ihmiset, täyttä objektiivisuutta ja vertailukelpoisuutta ei voi saavuttaa siinäkään. Ainoa tapa saada täysin vertailukelpoiset todistukset olisi se, että todistusarvosanat pohjaisivat puhtaasti koearvosanojen keskiarvoon, kaikki tekisivät samat kokeet ja kokeet tarkastaisi sama kone tai tietokoneohjelma, joka pystyisi antamaan aina samat pistemäärät samat tiedot (tai mistä pisteitä sitten annetaankin) omaavasta vastauksesta.

      Koska numeroita antavat tällä hetkellä ihmiset, on vaan luonnollista, että numeroiden perusteissa esiintyy vaihtelua. Toiset antavat osaamisen näyttöjen perusteella, toiset potentiaalista ja yrittämisestä. Koska opiskelun tavoitteiden tulee lähteä oppijoiden tasolta (ei ole järkeä laittaa tavoitteita tasolle 6, jos näkee, että oppilaat ovat vasta tasolla 1, ja realistista on ajatella heidän saavuttavan tason 3), myös tämä aiheuttaa koulujen välille todistusarvosanojen vertailukelvottomuutta.Sanotaan vaikka, että koulussa y luokan lähtötaso on ollut hyvin heikko, josta johtuen tavoitteet on asetettu tasolle 3. Koulussa x puolestaan taso on lähdössä ollut korkea, ja tavoitteet on voitu asettaa korkeammalle. Tästä voi seurata se, että ensimmäisessä koulussa arvosanan 9 on voinut saada saavuttamalla kiitetysti tavoitteet, jotka saavuttamalla jälkimmäisessä koulussa saisi vain arvosanan 7. Nyt kahden eri koulun oppilaat ovat hakemassa näillä numeroilla jatko-opiskeluun? Paperilla näyttää siltä, että ensimmäisen koulun oppilas on taitavampi, mutta näinhän ei ole. Lisäksi, kun numeroa antaa opettaja, toisessa koulussa voi olla vaativampi opettaja kuin toisessa.

      Myös eri kirjasarjojen kokeet ovat tasoltaan vaihtelevia. Toisissa sarjoissa on huomattavan helppoja kokeita verrattuna toisiin. Jos kokeita painotetaan todistusarvosanassa, toiset ovat etulyöntiasemassa.

      Mikä sitten olisi parempi vaihtoehto. Yksi vaihtoehto olisi pääsykoe jatko-opintoihin. Koulu voisi laatia pääsykokeen niin, että se mittaisi juuri ko. oppilaitoksessa tarvittavia taitoja ja tietoja.

      Portfoliollakaan hakeminen ei olisi pelkästään huono idea, sillä ainakin minulle oppilaan portfolion avaaminen kertoo paljon enemmän siitä MITÄ oppilas osaa kuin numero. Se kertoo heti esimerkiksi oppilaan ahkeruudesta, viitseliäisyydestä, TVT-taidoista sekä esimerkiksi siitä, millä tasolla oppilaan ajattelu on. Onko portfolioon kerätyt työt sisällöltään pinnallisia vai onko oppilas päässyt syvemmälle aiheisiin? Onko oppilas laittanut tuotoksiin omaa pohdintaansa vai ainoastaan tiivistelmiä kirjoista ja netistä. Se myös kertoisi paljon oppilaan omista mielenkiinnon kohteista.

      Toivottavasti tämä vastasi kysymykseesi.

      Tykkää

    • Juha · lokakuu 19, 2015

      niin vaikka pääsykokein kuten usein nyttenkin

      Tykkää

  5. Markku · lokakuu 14, 2015

    Hienoa ja samaan prosessiin pitäisi varmaan liittää koeviikoista luopuminen lukioissa. Riippuen jaksojärjestelmästä opettaja ja opiskelija saisivat 5-6 viikkoa lisää aikaa lukuvuodessa.

    Tykkää

  6. Ville Teittinen · lokakuu 16, 2015

    Olen täysin eri mieltä. Numeroton arviointi on lasten heitteillejättöä noin kolmannesta luokasta alkaen.

    Nuorena opettajana viitisen toista vuotta sitten luovuin joksikin aikaa numeroarvioinnista ja kirjoitin kaikille kaikista aineista sanalliset arviot, ehkä noin parin vuoden ajan. Läkähdyin. Homma ei pysynyt kasassa. Jouduin kuitenkin keräämään taulukkoon numeerista tietoa eivätkä oppilaat eivätkä huoltajat ymmärtäneet. Lopulta luovuin ja palasin numeroihin ja keskusteluun välitodistuksen yhteydessä. Oppilaideni osaaminen parani. Tiedän että korkeimmanasteinen ja sisimmän motivaation oppiminen ei tarvitse arvosanoja. Sellaista oppimista on kaikilla joskus, mutta ei todellakaan kaikilla aina. Arvosanat oikein käytettyinä ovatkin nimenomaan opettamisen väline. Ryhmä pysyy hanskassa, kaikki tietävät mitä odotetaan ja näkevät että omilla ponnisteluilla on merkitys ja ponnistelemattomuudella seuraus. Laatimalla etukäteen kriteerit töille ja arvosanalle, voin ohjata oppijoitani oikeaan suuntaan. Olen luokanopettaja. Opetan myös yläasteen oppilaille kovin mieluisia atk-grafiikka ja internet-kursseja, joista ei saa arvosanaa todistukseen. Koulun arjessa kurssilaisilta katosi monea vuonna ryhti, enkä kyennyt kilpailemaan youtuben, erinäisten pelien enkä somen kanssa. Niinpä sovin kurssilaisteni kanssa, että annan heille kurssista arvosanan tietyillä kriteereillä esi. monivalinta asioista joita olemme opiskeleet, tavoitteiden täyttäneiden töiden lukumäärä ja kolmen itsevalitun työn tarkempi arvio. Arvosana näistä noudattaa normaalia kouluskaalaa 4-10. Kursseihini tuli takaisin ryhti, työt valmistuivat ja kaikki olivat tyytyväisiä. Ja siis kaikki tiesimme, että antamallani arvosanalla ei ole merkitystä ja moni tai oikeastaan jokainen pääsi jossain vaiheessa jonkinasteen korkeamman osaamisen tilaan, jossa opiskelu pitää päivän päättyessä tai seuraavan tunnin koittaessa katkaista. Meitä opettajia on monenlaisia, ilman arvosanatyökalua heikommista tulee huonoja, opiskelusta katoaa punainen lanka, seuraa puuhastelua ja lopulta anarkiaa ja opettajan ja luokan uupuminen. Ruotsalaisesa peruskoulussa tähän on päästy, väitän että yksi syy on ollut arvioinnista luopuminen. Tämä ei tarkoita sitä etteikö numeroarvioinnissa olisi puutteita, joita pitää sinnikkäästi korjata. Se on vähän sama kuin demokratia. Surkea järjestelmä, mutta sellaisenaankin paras.

    Se täytyy sanoa, että monivalintaideasi on eriomainen. Tiedän sen ajo-opetusmaailmasta ja käytämme sitä myös joissain matikka ja kymmensormiohjelmissa. Siinäkin muuten palaute loppujenlopuksi palautuu numeeriseen.

    Tykkää

    • Teemu · lokakuu 16, 2015

      Hei Ville. Kiitos hyvästä kommentista. En itsekään kannata sitä, että numerot vain muutettaisiin vuoden lopussa annettaviksi pitkiksi sepustuksiksi osaamisesta tai oppimisen tarpeista. Kuten sanoit, siinä läkähtyy, eikä se ole käytännössä mahdollistakaan. Vuoden lopussahan pitäisi kirjoittaa kokonainen kirja.

      Haluaisin sen sijaan systeemin, jossa tavoitteet olisi helppo avata poluksi, ja oppilaan ja opettajan olisi helppo käydä klikkaamassa, että ”nyt osaan tämän, mikä on seuraava tavoite polulla.” Tämä pätisi kumulatiivisiin aineisiin, kuten matikka. Lukuaineissa voitaisiin järjestelmässä helposti kirjata jakson/vuoden tavoitteet ja jokaiseen tavoitteeseen voitaisiin kirjata vaikka kolme tasoa. Ne olisivat toki kuvailevampia, mutta käytän tässä nyt esimerkin vuoksi tasoja ”tavoite saavutettu heikosti”, ”…melko hyvin”, ”…hyvin”. Kun tavoitteen kimpussa työskennelty, käytäisiin klikkaamassa miten tavoite saavutettiin omasta ja open mielestä. Tätä klikkausta voisi sitten täydentää lyhyellä kommentilla ja tarkennuksella.

      Olet oikeassa myös siinä, että monivalinnat palautuvat numeroiksi, mutta olennainen ero olisi siinä, että kaikkea ei yritettäisikään typistää vuoden lopussa YHDEKSI numeroksi. Ei niitä monivalintoja eikä noita edellä mainitsemiani tavoitepolkuja. Ei siis annettaisi arvosanaa ”maantieto 8” vaan se ”todistus” olisi se oppimispolku/tavoitetasopolku, jota on täytetty pitkin vuotta. Ja ne monivalintatestit ynnä muut työt ja tehtävät olisivat puolestaan näyttöä sisällöllisestä määrällisestä osaamisesta, jos vaikka äiti tai isä haluaa nähdä sitä.

      Tarkennan siis vielä, että en vastusta numeerisen tiedon keräämistä koulussa. Itsekin kierolla tavalla rakastan taulukoita, pylväitä ja exceliä. Se on mahtava esim niissä monivalinnoissa, kun niissä se on kylmä fakta montako prosenttia osasit. Vastustan vain sitä, että ope vuoden lopussa yrittää vääntää kaikesta vuoden työstä yhden numeron. Siinä tulee ongelmia, kun kaikki painottavat eri asioita.

      Ne testien osaamisprosentit voisivat olla yhtenä osana opintopolkua/portfoliota oppilaan ja perheen nähtävissä, ja todistuksen sijasta oppilas tosiaan katsoisi sitä omaa opintopolkuaan/portfoliotaan ja sinne pitkin vuotta arvioituja tavoitteita. ”Tiedonhaussa olen näköjään kehittynyt. Tuossa Afrikka-jaksossa en näköjään oikein onnistunut tutustumaan Afrikan kulttuuriin, mutta kuten tuosta testin pistemäärästä näen, osasin keskeisen kartan nimistön aika hyvin.”

      Uskon vahvasti, että open työmäärä ei ainakaan kasvaisi, jos meillä olisi sähköinen järjestelmä, jossa tosiaan voisi nopeasti kirjoittaa koko ryhmälle tavoitteen, lisätä siihen haluamansa määrän taitotasoja, ja jakson lopussa ope ja oppilas voisi käydä klikkaamassa mille tasolle ylsi. Näytöksi siihen linkittyisi ja järjestelmä keräisi ko. tavoitteeseen liittyvät tehtävät. Sitten ne jäisivät sinne talteen kevättä varten. Ja korostan vielä: näitä ei yritettäisikään väkisin muuttaa numeroksi.

      Fronter tämän jo mahdollistaa, mutta saataisiinko vastaava systeemi koko Suomen tasolle?

      Tykkää

  7. Ninnuliini · lokakuu 18, 2015

    Miten minö en ole aiemmin törmännyt Teemuun ja kaltaisiin? Olen vuosia tässä pohtinut, että koko koulu tarvitsee kunnon ravistuksen ja yksi asia juuri olisi arvosanoista luopumisen. Mahtavaa, että teitä fiksuja on!

    Liked by 1 henkilö

  8. Tom Nylund · lokakuu 21, 2015

    Täytyy muistaa se, että nimenomaan oppilaat haluavat numeron jo alakoulussa ja varsinkin yläkoulussa.
    Kysykääpä heiltä. Minä olen kysynyt.
    Ville aivan oikeassa siinä, että ilman numeroa todistuksessa useimmilta keski- ja paremman tason oppilailta katoaa motivaatio täysin.
    En usko, että mikään portfolio sellaista korvaa. Se on oppilaille (ja varmaan opettajillekin) aivan liian vaikeasti hahmoteltava.
    Sen sijaan voitaisiin hyvin palata vanhaan tasokurssisysteemiin ainakin matikassa ja kielissä. Se selkiyttäisi ja
    helpottaisi numeroiden antamista. Jollakin C- tason enkun kurssilla voisi aivan alakoulun perustiedoillakin saada
    yläkoulussa numeroksi 9-10 sekä onnistumisen kokemuksia. A-tasolla opiskelisivat lahjakkaimmat lukion kursseja
    jo yläkoulussa. Miltä kuulostaa? Olen itse niin vanha ope, että olen opettanut tasokursseja englannin kielessä ja
    finskanissa ja täytyy sanoa että systeemi oli aivan ylivoimainen tähän kaikki oppivat kaiken-pelleilyyn peruskoulussa.
    Speedy

    Tykkää

    • Teemu · lokakuu 21, 2015

      Olet oikeassa, että oppilaat haluavat numeron, mutta johtuuko se siitä, että heidät on siihen opetettu? Opetuksen ammattilaisen tehtävä on luoda systeemi, joka parhaiten tukee oppimista ja joka on paras oppilaille, vaikka he eivät itse sitä tietäisikään.

      Tykkää

  9. Iida-Maria Peltomaa · lokakuu 22, 2015

    Hei Teemu! Haluaisimme pyytää sinua pitämään työpajaa arvionnista tapahtumaamme. Ottaisitko yhteyttä iida-maria.peltomaa@otavanopisto.fi ? 🙂

    Tykkää

  10. Päivitysilmoitus: Oletko varma, että voit arvioida kokeen perusteella? | OPEN KOULU
  11. Jorma Kuusela · lokakuu 23, 2015

    Ansiokasta pohdiskelua vuosikymmeniä hiertäneestä ongelmasta, johon ei näytä löytyvän edes tyydyttävää ratkaisua. Olisi hienoa, jos Espoo todellakin ryhtyisi kokeiluun. Paljon turhempia kehittämishankkeita on rahoitettu suurilla summilla. Kiitos!

    Tykkää

  12. Päivitysilmoitus: Pedagogiset asiakirjat, osa 1: HOJKS | OPEN KOULU
  13. Päivitysilmoitus: Miksi numeroarviointia käytetään kun sen ongelmat on todettu jo 1900-luvun alussa? | miksiblog
  14. Päivitysilmoitus: Paljon puhetta digitalisaatiosta | OPEN KOULU
  15. Hanna · kesäkuu 1

    Hei Teemu,
    Suoritan juuri luokanopettajaopintoja ja törmäsin tähän todella mielenkiintoiseen kirjoitukseesi etsiessäni valaistusta alakoulun arviointiin liittyen. Oma oppimispolku -tyyppinen ratkaisu vaikuttaa mielenkiintoiselta. Miten näet opettajan roolin tällaisen menetelmän käytössä? Lisäksi pohdin luokanopettajien ammattitaidon riittävyyttä, siis substanssiosaamista. Kiitos vastauksestasi!

    Tykkää

    • Teemu · kesäkuu 1

      Hei Hanna,

      Tervetuloa alalle. Kiitos mielenkiinnostasi aihettamme kohtaan. Kysymyksestäsi opettajan roolista tällaisessa esitetynlaisessa Oma oppimispolku -tyyppisessä ratkaisussa ajattelisin seuraavaa. Opettajan rooli olisi oppimaan ohjaaja. Vanha, kaikille yhtä aikaa samaa asiaa, ei tällaisessa tilanteessa enää toimisi, jos ajatellaan esimerkiksi sitä matematiikkaa. Muutos ei kuitenkaan olisi kovinkaan suuri, sillä tätähän opetuksen pitäisi olla jo nyt. Arvioinnin muuttaminen ei mielestäni muuta sitä tosiasiaa, että oppimisen ja opettamisen olisi nykyiselläänkin lähdettävä oppijan omalta tasolta. Jos siis luokassa sattuisi olemaan oppilas, joka oikeasti opiskelisi 12-vuotiaana jo niitä opetussuunnitelmassa yhdeksännelle luokalle suunnattuja asioita, opettajan pitäisi nykyiselläänkin eriyttää opetustaan, olipa arviointijärjestelmä mikä hyvänsä. Sama kääntäen, jos 16-vuotias ei vielä osaa kympin ylitystä, opetusta pitää eriyttää.

      Nämä esimerkit ovat tietysti aika kärjistettyjä. Harvalla varmaankaan on alaluokilla oppilaita, jotka oikeasti osaisivat ysiluokan asioita. Jos näin olisi, mainitsemasi substanssiosaaminen nousee varmasti pöydälle. Tämä ei kuitenkaan saa olla syy sille, että opetusta ei eriytetä oppilaan tasoiseksi. Avuksi voisi tulla esimerkiksi erilaiset sähköiset palvelut, joissa oppilas pystyisi itsenäisesti tutustumaan muiden opettajien tuottamaan materiaaliin aiheesta. Toinen vaihtoehto voisi tällaisissa tilanteissa olla se, että erityisen taitavien oppilaiden ei tarvitsisikaan mennä opinnoissa eteenpäin vaan laajentaa osaamistaan. Oppimispolku ajatusta soveltaen, he eivät etenisikään polulla eteenpäin, vaan lähtisivät ”poikkeamaan pääpolulta sivupoluille”.

      Oppilailta tämä tietysti vaatisi arviointijärjestelmän käytön osaamista, mikä saavutettaisiin opettamalla. Oppilaan täytyisi itse osata laittaa töitään liitteeksi poluille ja toisaalta arvioida onnistumistaan suhteessa sovittuihin tavoitteisiin. Blogissa mainitsemani sisältöosaamista mittaavat itse itsensä tarkastavat monivalintatestit voisi varmaan liittää oppimispolkuun niin, että niiden pistemäärä päivittyisi automaattisesti polulle. Ehkäpä kyseisen osa-alueen väri voisi muuttua jotenkin pistemäärän perusteella? Taannoisessa YLE:n artikkelissa arvioinnista nostettiin esille myös valtakunnallinen kysymyspankki. Tätä voisi ehkä soveltaa tässä myös. Ajatellaanpa sellaista tilannetta, että suomalaisilla opettajilla olisi tällainen kysymyspankki, johon he voisivat lisätä monivalinta-, aukko- tai yhdistä oikein -tehtäviä. Nämä tehtävät opettaja voisi tägätä avainsanoilla, ja kun tehtävä saisi esimerkiksi 5 vertaishyväksyntämerkintää, tehtävä lähtisi kiertoon järjestelmään. Opettaja jossain päin Suomea haluaisi selvittää, osaako oppilas sisällöllisesti mitään aiheesta X. Hän loisi kyseisellä järjestelmällä uuden kyselyn oppilaalle ja hakisi kysymykset avainsanalla X. Kone arpoisi pankista halutun määrän kysymyksiä, oppilas tekisi tehtävät ja saisi heti tuloksen osaako hän.

      Toivottavasti osasin vastata kysymyksiisi, enkä laverrellut liikaa asian vierestä. 🙂

      Tykkää

  16. Hanna · kesäkuu 2

    Kiitos vastauksesta, edelleen tosi mielenkiintoista. 🙂

    Substanssiosaamiseen vielä kommentti. LO-opinnoissa törmää siihen, että opiskelijat ihmettelevät, mihin LO tarvisee yläkoulun asiasisältöjä (esim. juurikin matematiikka)… Peruskoulumme (arvioinnin ja opetuskäytänteiden) ideologia on kyllä erittäin syvään juurrettu opeopiskelijoille, varmaankin sen oman peruskoulukokemuksen kautta. Onneksi siitä irtaantumiseen on vielä hyvät mahdollisuudet, jos mieli vain on avoin.

    ”Sivulle eriyttäminen” myös tärkeä asia, aina ei tarvitse tosiaan mennä asiassa varsinaisesti eteenpäin.

    Voisitko vielä kertoa, mikä tuo YLE:n artikkeli oli, johon yllä viittaat? Menen seuraavaksi tutustumaan siihen. 🙂

    Kiitos!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s